Putkonen hahmottelee muodot päässään

pe 26. helmikuuta 2021 07.03.00

Tottumattoman silmissä se näytti synkältä. Kotipihan perällä, Pieksämäen Virtasalmella, oli isän sepänpaja, kivi- ja puuhiilen noesta läpimustunut. Seinillä roikkui pihtejä, vasaroita ja alasimia. Kaksi tonnien painoista konevasaraa herättivät kunnioitusta. Ahjossa loimotti keltaisena ja oranssina hehkuva tuli, jonka kuumuudessa rautakin pehmeni. Kun isä iski lekalla hehkuvaa rautaa, se kipinöi ja valitti, mutta taipui isän komennossa koristeellisiksi esineiksi: kynttilänjaloiksi ja takkavälinesarjoiksi.

Kymmenvuotiaan Sami Putkosen mielestä pajassa tapahtui kiehtovia asioita.

– Olen kakarana ollut aina mukana, ja olen saanut käyttää pajatyökaluja, ei ole kiellelty. Olisinko ollut 12–13 -vuotias, kun olen ensimmäisen kerran saanut konevasaraa kokeilla. En koskaan ole sitä pelännyt, hän muistaa.

Isän matkassa Petäjäveden taontatapahtumassa hän näki, miten seppä takoi puun lehden mallisen kaulakorun.

– Siitä se lähti, kun ei se niin hankalalta näyttänyt. Ei siitä ensimmäisestä korusta häävi tullut, mutta sinne päin, hän hymyilee.

 

Teinivuosina paja kiinnosti Putkosta vähemmän, mutta mopot sitäkin enemmän.

– Pleikkari ei koskaan kiinnostanut, mutta korjasin moottoripyöriä. Ja kun mopon sain kuntoon, niin kai sillä piti ajaa. Semmoisia vanhoja romuja ne olivat, hän muistaa.

Sepänpajaan hän palasi, kun pahimmat murrosiän aallot vähän rauhoittuivat.

– Minä en ole häävi piirtämään, mutta raudasta, puusta tai vaikka nahasta pystyn tekemään, ilman luonnosta. Olen sitä joskus itsekin miettinyt, että aika hassua: Mittoja mietin, ja sitä, miten se rauta venyy, jos pitää venyttää. Se on tämmöinen toteutus tai ei mitään -mentaliteetti. Se toimii minulla aika hyvin, Putkonen miettii.

Tapa jolla Putkonenkin ajattelee, on ollut viime vuosina aivotutkijoiden kiinnostuksen kohteena. Avaruudellisella hahmottamisella tarkoitetaan kykyä käsitellä kappaletta omassa mielessä: tutkia sitä, käännellä ja väännellä, muutella ja tehdä johtopäätöksiä ajattelun aikana. Avaruudellinen hahmotus ymmärretään matemaattisen tai kielellisen älykkyyden veroiseksi lahjakkuudeksi, jonka taitajia löytyy varsinkin teknisiltä aloilta, myös paperitehtaista.

 

Putkosen perheessä seppiä ja muita kädentaitajia on useam­massa sukupolvessa. Kun isä antoi Putkosen kokeilla, oppia ja erehtyä sepänpajassaan, samalla hän tuli luontaisesti auttaneeksi poikansa avaruudellisen hahmottamisen kehittymistä.

Amerikkalaistutkijat toteavatkin, että ihminen, joka lapsena viihtyi esimerkiksi purkamalla ja kokoamalla vanhoja laitteita, voi aikuisena olla huippuammattilainen, joka purkaa ja kokoaa edelleen: ehkä koneita, ehkä molekyylejä tai mikrosiruja. Itse asiassa moni nobelisti on käyttänyt nimenomaan avaruudellista hahmotuskykyään yhdistäessään tietoa tavalla, joka on luonut ihmiskunnan suurimpia keksintöjä.

Ongelmana on, että koulu ei aina tunnista eikä tue avaruu­dellisen hahmottamisen lahjakkuuksia. He eivät välttämättä loista perinteisissä koulutaidoissa, kuten lukemisessa, kirjoittamisessa ja laskemisessa, ja on suuri vaara, että he yksinkertaisesti ikävystyvät. Amerikkalaistutkijat sanovat, että usein nämä oppilaat joko toteuttavat lahjakkuuttaan vapaa-ajalla, tai vain odottavat pääsyä toisen asteen opintoihin. Pahimmassa tapauksessa heistä voi tulla koulupudokkaita.

Putkonen sanoo, ettei ollut koulussa hyvä kuin kuvaamataidossa ja käsitöissä.

– Muuten olen ollut ihan alisuorittaja. Ei kiinnostanut, kunhan läpi pääsi, hän muistaa.

Matematiikan tunnilla pulpetilla nuokkunut Putkonen sai yläkoulun opettajalta liidusta otsaan. Kannustaminen koulussa oli sitä, että seiskan koenumerosta oltiin positiivisesti yllättyneitä. Siksi jo yläkoulun alussa Putkonen oli päätöksensä tehnyt: ammattiopintoihin, ja mieluummin pian. Isovanhemmat kannustivat poikaa kokkikouluun, koska Putkonen oli taitava tekemään kolmiulotteisia kakkuja, mutta mekaniikka kuitenkin voitti.

– Olisin saattanut mennä opiskelemaan puusepäksi, mutta Pieksämäellä ei ollut siihen mahdollisuutta. Siksi metallipuoli oli luonnollinen valinta, hän kertoo.

 

Ammattikoulussa Putkonen huomasi viihtyvänsä hyvin. Siellä kiinnosti käsillä tekeminen ja siten asioiden hahmottaminen: sai sorvata ja hitsata. Hän huomasi tutkivansa mielenkiinnolla myös konepiirustuksia. Niissä hän saattoi pohdiskella, mikä vaikutti mitenkin kokonaisuuteen.

Työssään mekaanisen puolen kunnossapidossa Äänekosken Botnia Mill Servicellä hän on itselleen luontaisten asioiden ää­rellä.

– Voi sanoa, että tässä työssä on hyötyä terävästä älystä. On tärkeää osata hahmottaa. Aina kannattaa miettiä käsillä olevasta asiasta eteenpäin, sitä seuraavaa juttua. Se helpottaa omaa tekemistä, hän sanoo.

Putkosen vapaa-aika on aina ollut käsillä tekemistä. Se on hänelle tapa olla. Kuuden vuoden ajan hän yritti viettää kaupunkilaiselämää Äänekoskella lähellä työpaikkaa, mutta hyväksyi sitten, että sellainen ei hänelle sovi.

Voisin tehdä ihan mitä vain käsilläni, jos vain aikaa olisi.

– Ajattelin, että mitä helvettiä minä täällä oikein illat teen? Ei minusta ole kaupunkieläjäksi. Olen mehtäläinen. Ajattelin, että ennemmin ajan pitkän työmatkan. Siinä on aikaa miettiä asioita. Se on minulle parempi vaihtoehto, kuin olla kaupungissa illat jouten, hän sanoo.

Näin talvella työmatkaa kertyy päivässä kolme tuntia, on kertynyt jo kymmenen vuotta. Siinä on ehtinyt hautua idea poikineen.

– Olen aika sinnikäs kaveri, kun sille päälle heittäydyn. Elämänlaatu on parempi näin, kun Pieksämäellä pystyn harrastamaan mitä haluan. Rassaaja kun olen, niin menee sekä työ- että vapaa-aika rassatessa, hän juttelee.

Hän asuttaa avovaimonsa kanssa isovanhempien entistä taloa, ja lapsuudenkodin sepänpaja on lähellä. Omassa tallissa on rakenneltavia moottoripyöriä, jyrsinkoneita ja puutyötalli.

– Voisin tehdä ihan mitä vain käsilläni, jos vain aikaa olisi.

Syntymässä on veljelle ruokapöytä vaahterasta, joka on komea puu syyrakenteeltaan. Puukkoja on myös suunnitteilla, lahjoiksi.

– Omaan silmään puukon pitää olla kaunis: komea, kuvioitu tuppi, hiiliterästerä takopinnalla tai täyskiillotettu ruostumaton hiiliterästerä. Laitan hopea-, uushopea- tai pronssihelan. Sitten siihen tulee poronsarvea ja raidanjuurivisaa puuksi. Sellaisia aineita, joita meiltä löytyy luonnosta. Eikä liian koristeellinen saa olla, koska sellaiseen voi upota satakin työtuntia, kun ajantaju häviää, hän miettii.

Sepäntöissä sattuu ja tapahtuu.

– Nahka joskus vähän haisee, rauta on polttanut käsivarteen kymmenen sentin palojälkeä. Pikkujuttuja. Kyllä se siitä paranee. Kuka nyt kesällä on pajassa, sellaisessa kuumuudessa, työtakki päällä? Se on tietoinen valinta. Mutta suojalasit on aina, ja kuulosuojaimet. Niistä en tingi, hän sanoo.

Ja kun hän on luvannut valmista, valmista myös syntyy.

– Se edellyttää suunnitelmallisuutta ja pientä hulluuttakin. Vähän taiteelliset, eikö niillä kaikilla vähän nakkaa päästä, hän virnistää.

 

Isä ja poika takovat sepänpajassa silloin tällöin yhdessä, ja silloin kipunoi muukin kuin rauta.

– Vähän on sellaista, että minun täytyy sitten antaa periksi. Ovia ei ole tarvinnut paiskia, koska aina olen saanut hermoni pidettyä. Joskus oli sanailua enemmänkin, nykyään ehkä vähemmän. Isäukossa kyllä virtaa tuntuu edelleen riittävän.

Putkonen sanoo, että isällä on seitsemänkymppisenäkin oikeat sepän kädet.

– Minä sen sijaan olen tällainen Singerin neula, että tuuli heiluttaa. Mutta olen sitkeä, hän nauraa.

Avovaimon kanssa on sopua riittänyt jo kaksikymmentä vuotta. Se säilyy hyvin, koska Putkonen painelee talliin, jos alkaa harmittaa.

– Kyllä se jossain vaiheessa soittaa, että tule syömään. Jos ei soita, niin pitää mennä katsomaan. Koskaan ei ole ollut tarvetta riidellä, olen aika hyvähermoinen! Varmaan se aika paljon vaikuttaa, millaisia ollaan ihmisluonteiltaan. Myö ollaan lupsakoita eteläsavolaisia. Ei mitään kunnon savolaisia, vaan semmoisia varttisavolaisiahan myö vaa ollaan, kun ei viäntää oikein osata, Putkonen sanailee.

 

Alunperin amerikkalaisen neuropsykologin Howard Gardnerin ajatukset eri älykkyyksien lajeista ovat saaneet osakseen myös kritiikkiä. Hänen moniälykkyysteoriansa väittää, että ei ole yhtä yleistä älykkyyttä, vaan eri tehtäviin erikoistuneita älykkyyksiä. Kriitikoiden mielestä taas kyse on yleisälykkyydestä. Niin tai näin, oman lahjakkuuden ruokkiminen on tuonut Putkosen elämään sisältöä, suuntaa ja merkityksellisyyttä. Hän on löytänyt oman tapansa oppia, eikä sille näy loppua. Seuraavaksi hän aikoo ottaa selvää kengänteon salaisuuksista.

– Olen kaksi vuotta haaveillut pääseväni Kuusamoon kenkäkurssille, mutta se on kahdesti peruttu. Mutta kesällä, jos silloin pääsisi. Olisihan se makeaa kulkea omatekemillä kenkilöillä. Se toteutetaan kyllä. Senkin teen, se on ihan satavarma, hän sanoo.

Nahkaa, puuta ja rautaa kun yhdistäisi, hän miettii. Siinä se olisi. Sitä hän haluaisi tehdä.

– Kun minä itse olen tyytyväinen, silloin se on hyvä. Mutta vitsi kun harvoin olen tyytyväinen! Jos teen jollekin, niin sitten rupean sanomaan, että ei se ihan ollut sellainen, kun tuokin on tuolla lailla. Toinen kahtoo silmät pyöreinä, että onpa hieno. Mutta niin kauan, kun en itse ole ihan tyytyväinen, silloin on oppi kesken.∙

 

Lisää aiheesta: Park, Lubinski, Benbow: Recognizing Spatial Intelligence, Scientific American. Laine, Vilkko-Riihelä: Mielen maailma 4; Tunteet, motiivit ja taitava ajattelu. Psychology Today.

Teksti Mari Schildt
Kuvat Mikko Vähäniitty

Ammattiosastojen syyskokoukset

Paperiliiton ammattiosaston järjestävät syyskokouksensa loka-marraskuun aikana. Katso alla olevasta linkistä oman osastosi syyskokousajankohta ja osallistu.

Syyskokoukset

Nettisivukoulutus osastoille

Ammattiosaston nettisivupäivittäjä, ilmoittaudu mukaan koulutukseen.

Ilmoittaudu koulutukseen