Kalamies, seuramies

pe 18. lokakuuta 2019 07.54.00

En muista millä uistimella sen sain, mutta tunne jäi mieleen asumaan. Hauki oli sellanen kilon pulikka. Tehtaan yläpuolelta se nappasi, siitä lampareesta ennen kun joki lähtöö tehtaalle. Polkupyörällä olin sinne ajanut, olisinko ollut seitsemän vanha.

Siitä lähti elämä. Kävin kalassa kavereiden kanssa ja menin tehtaalle töihin. Muu ei olisi ollut mahdollistakaan, 30 vuotta olen kalakisoja käynyt joka paikassa, niin tiiän: Täällä on aivan ylivertaiset vedet. Vaikka kun täkyraksilla opeteltiin kaverin kanssa kalastamaan, iski Pihlajavedeltä heti tuplatärpillä kaksi järvilohta yhtä aikaa, viis- ja kolmikiloset! Tai se kerta, kun lähdettiin Puruvedellä aamuneljältä pohjaongelle ja saatiin mahottoman kokoisia ahvenia aamuun asti. Äidin piti perkoomisen jälkeen lähteä niitä naapurille näyttämään.

Silloin ei ollut tekniikkaa apuna. Maamerkkilöistä katottiin luodot ja penkat. Nykyään on pelin henki muuttunut täysin, löytyy kaiulla ja karttaplotterilla joka paikka, ja het näkköö, onko siellä kallaa.

Kaikkea on niin, että siihen on tavallaan tottunut. Norppa esimerkiksi: sen näkee Saimaalla joka kerta. Minulle se merkkaa lähinnä paikan vaihtoa. Kun norpan pää on pinnassa, siitä ei ole milloinkaan kalaa tullut.

Kaikki aika menee kesällä kalakisoja treenatessa ja kilpaillessa. Se käy väliin jo työstä. Hermo leppää vasta kun pääsee siviiliin omille vesille. Milloin kilpauistelu hylätään, sitä olen miettinyt. Saisi aikaa muuhun kalastamiseen, pohjaongintaan ja sellaseen. Hyvässä seurassa.

Niin. Ihan pienestä pitäen oon käynyt kalassa vain kavereitten kanssa. En käy yksinään milloinkaan, kun en halua. Sellaisia me täällä Karjalassa ollaan.

Eniten nautin syksystä. Oon marraskuulla uistelemassa taimenta ja veden pinta niin kylmä, että lainehtii hidastuneena. Veneessä on lämmitin, makkarat paistuu grillissä. Puhutaan kavereiden kanssa ensin ne jutut, jotka kaikki tietää ja sitten ne, joita ei tiedä kukaan.

Sitten nappaa.

Teksti: Ilkka Palmu
Kuva: Mikko Nikkinen