Isoin liekki palaa sisällä

pe marrask. 19 07:00:00 2021

Olen aina viihtynyt poikaporukoissa. Hengailin kouluajat silloisen parhaan kaverini kanssa tyyliin kaks tyttöä ja pojat, telttailtiin ja ajeltiin skoottereilla. 18-vuotiaana liityin Vihtijärven vapaapalokuntaan tutun kaverin perässä. Siitä tuli isompi asia kuin silloin ymmärsin.

Kävin kauppiksen ja tein siinä sivussa vanhuspalvelushommaa sekä vuoroja kahvilassa. Valmistumisen jälkeen tein töitä huoltoasemalla ja kaupassa, rakastuin maatalon poikaan ja muutin sen kotiin. Kuus vuotta viljeltiin kaalia. Sitä oli 15 hehtaaria. Ne kerätään käsin yksitellen, parhaimmillaan työpäivä venyi 23 tuntiin ja sit tunti unta kuorma-autossa, kaikki sukulaiset töissä ja ukrainalaiset päälle.

Tykkäsin työmeiningistä, mutta vapaa-aika sakkas. Munhan on vaan päästävä keskiviikkoisin hälytysosaston ja torstaina nuorten harjoituksiin, ja leireille kanssa. VPK on mun elämäntapa, josta en luovu.

Eron jälkeen pääsin pahvitehtaalle. Mähän olen 160-senttinen blondi, niin ne oli kattonut että jaa, tämmönen? Olin sitten heittänyt kuormalavan pinon päälle, joka oli mua korkeampi, niin ne oli tuumannut että okei! Eihän se ollut mulle mitään kaalilaatikoiden jälkeen.

 

Olin tosi pieni ja yksin, mutta samalla tosi vahva.

 

 

 

 

Nyt olen ollut pois töistä helmikuun ekasta päivästä lähtien töistä tulleen rasitusvamman takia. Mulla on repeymä lonkassa, rusto irti. Odottelen tähystysleikkausjonoon pääsyä. Ja oon kaivannut aikaa maalla. Asun vuokrayksiössä luhtitalossa, haluaisin omakotitaloon. En vaan ole löytänyt sellaista mitä ostaa, enkä miestä, jonka kanssa saada lapsia. Sillä pitäis olla hyvä itsetunto. En tiedä, onko sellaisia.

Mun hyvä ystävä kuoli yllättäen seitsemän vuotta sitten. Tajusin, et jos mä en just nyt tee juttuja mitä haluan, ne voi jäädä multakin tekemättä.

Kävin syyskuussa extemporee Inarissa mun koiran Lunan kanssa. Kiivettiin Otsamotunturin laelle ihan mielettömän maaruskan loistossa. Se on jyrkkä nousu, otti koville lonkan takia.

Huipulla tuuli kovaa, lumihiutaleita lensi kasvoille. Mä olin tosi pieni ja yksin siinä avaruudessa, mutta samalla tosi vahva. Enkä tosiaankaan tarvinnut ketään oloani todistamaan.

Elämän käsikirjoittaminen on hulluutta. Se tapahtuu kun vaan lähtee ja menee.

Teksti Ilkka Palmu
Kuva Reima Kangas