Epänormaalin normaalia

pe helmik. 21 06:56:00 2020

Vapaaviikonloppuna mies tekee aamupalloo, kun minua nukuttaa. Puuron on keittänyt, ja kananmunat. Mie luen Savon Sanomia paperiversiona ja mies tabletilta. Telkkari on auki ja tulee Muumia.

Viime lauantaina, kun muumipappa muutti puuhun asumaan, mamma odotti että kyyl-lä ne sieltä vielä takasin tullee tänne kotiin, missä on parasta olla.

Minä olen samanlainen: perhe mielessä tärkeänä, ja rakas oma koti. Ikkunoista näkyy Kortejoki ja kylätie. Siellä saapi ulkoilla illalla rauhassa ilman pelkoa vastaantulijoista.

Aamulla lähdetään töihin samaa matkaa. Minä olen ollut tehtaalla 25 vuotta, ja mies koko työikänsä. 42 vuotta ollaan jo samaan autoon mahduttu.

Yhtenä iltana viikossa käyn kuntosalilla töiden jälkeen samalla, kun mies käy jääkiekkoo pellaamassa. Arki on nykyään niin tasanen ettei voi tasasempaa olla. Se on ihanaa!

Me muutettiin syrjään kaupungista kun oltiin nuoria, tehtiin paritalo yhdessä siskon perheen kanssa. Minä tein silloin laborantin hommia yliopistolla. Sitten olin kouluavustajana, ja ompelufirmassa. Pojan syntymän jälkeen olin täällä kotona, ja täältä sitten Savon Selluun.

Poika sai leikkiä siskon lasten kanssa omassa pihassa. Lomilla reissattiin asuntovaunulla, kun päätettiin ettei lähdetä kesämökkihommiin. Viimeiset 10 vuotta ollaan vaunuiltu kaksistaan. Ollaan paikassaan vajaa viikko korkeintaan. Useinkaan ei viititä lähteä etemmäks, käydään vaan vaikka Joensuussa Jokirannassa.

Nyt tähän voi tulla muutos, kun vaihdettiin vaunu asuntoautoon. Lähdetään ehkä Lapissa ja Norjassa käymään. Mutta ei me jatkossakaan missään puskaparkeissa käydä, kyllä aamulla pitää suihkuun päästä! Sehän on se suola reissussa, kun pittää lähtee suihkuun huoltorakennukseen. Siellä tapaa ihmisiä, ja jutellaan samat jutut kuin ennenkin.

Tutut kuviot ja askareet – niistä minä olen onnellinen. Niitä minä mietin, kun tulen työviikon jälkeen kotiin ja sytytän takkaan tulen. En haluaisi olla päivääkään nuorempi enkä missään muualla. Kaikki on täällä. Sitten, kun ei enää omat jalat kanna, saavat jonnekin viedä.

Teksti Ilkka Palmu
Kuva Matias Honkamaa