Elämää ruudussa

pe 23. lokakuuta 2020 07.03.00

UPM ilmoitti noin vuosi sitten paperikone kakkosen sulkemisesta Rauman paperitehtaalla. Henri Matikka, 26, työskenteli silloin oppisopimuskoulutettavana prosessinhoitajana lopetettavalla paperikone kakkosella. Hän on töissä edelleen, ja oppisopimuskoulutus on valmis vuodenvaihteessa.
– Irtisanomisten aikaan tilanne töissä oli mitä oli: stressaavaa aikaa, hän sanoo ja hörppää jäälattea trendikkäässä kahvilassa Turussa. 

Matikan tyttöystävä on iltavuorossa, ja aamuvuoro tuntuu sen verran painona harteilla, ettei maantiepyöräily tänään iske. Mutta jos kaveri laittaa viestin ja kysyy nettiin pelaamaan, siihen tällainen ilta on täydellinen. 
– Pelaaminen on eniten tapa purkaa stressiä: Saa tunnin ajan keskittyä juttuun, joka on kivaa, ja samalla voi jauhaa kavereiden kanssa ihan muista jutuista kuin esimerkiksi siitä, että työpaikalta irtisanotaan lähes 200 ihmistä, hän napauttaa.
Matikka sanoo suoraan, että häntä pelaaminen on auttanut, varsinkin kuluneen vuoden aikana. 
– Ainakin hetkeksi saa unohtaa. Vai onko se edellisten sukupolvien tapa vetää pää täyteen parempi vaihtoehto, hän kysyy.
Eura, vuosituhannen alku. Jollain kaverilla se oli: PlayStation ykkönen. Matikka muistelee, että he olivat noin kymmenen ikäisiä poikia, kun pelit alkoivat kiinnostaa. Matikalla ei pelikonetta ollut, eikä se ollut niin väliksikään, koska kaverin luona oli kiva käydä pelaamassa.
– Junnuna pelattiin paljon autopelejä, vaikka formulaa. Rallipeleissä mentiin metsäteitä. Autopeleissä tykkäsin niistä autoista. Ne olivat hienoja. Niistä pääsi tekemään omannäköisiä, ja se oli se juttu, hän hymyilee.

Noin kahdentoista vuoden iässä Matikka sai pleikkari kakkosen. Se oli kova juttu. Naapurin samanikäisen kaverin kanssa pojat nököttivät Henrin huoneen sängynlaidalla kuin jännittyneet varpuset ja kinastelivat väsymättä, mitä pelissä pitäisi seuraavaksi tehdä ja kuka sitä kapulaa sai pidellä. Huoneen ovi piti pitää kiinni, ettei melske hallinnut koko taloa. Pelikone ja televisioruutu kuumensivat tunnelman lämpimäksi kuin kiukaan kylki. Pelaaminen ei kuitenkaan ollut elämän keskipiste. 
– Ikän se ei ittel lähteny vanttuist. Jos äiti tai isä tuli sanomaan, että nyt vehkeet kiinni ja iltapalalle tai harkkoihin, niin sitten lopetettiin. Muistan, että joidenkin kavereiden luona vedettiin itkupotkuraivareita, hän miettii.
Illalla Henri makasi sängyssään pussilakanan alla ja mietti, mitä seuraavana päivänä pelissä tekisi.  Mutta kun nukkumatti saapui, pelivehkeet saivat olla rauhassa, eikä hänen tehnyt edes hiukan mieli avata pelilaitteita vaivihkaa sydänyöllä.

Urheilu sen sijaan vei lapsuudessa ja nuoruudessa leijonanosan vapaa-ajasta. 
– Koripalloa, jalkapalloa, lentopalloa, sulkapalloa ja myös partiossa oltiin, Matikka luettelee. 
Pelaamiselle oli aikaa puoli tuntia tai tunti päivässä, läksyjen jälkeen. 

Yläkoululaisena Matikalla oli vaihe, jolloin pelaaminen jäi kokonaan. Kaverit olivat löytäneet sotapelit, joissa ei Matikan mielestä ollut päätä eikä häntää. Silloin oma pleikkari ei ollut edes kiinni telkkarissa. Sen sijaan television kaukosäätimessä näppäin numero seitsemän alkoi jo väsyä painelun takia. Kanavapaikalla näkyi urheilukanava. 
– Sieltä näki Espanjan ja Ranskan liigaa. Edelleenkin Real Madrid on lempijoukkue. Siellä oli hyökkääjänä Raúl González, jonka pelipaidan numero oli seitsemän. Hän oli ihan lempipelaajani.
Eräänä iltana kaverin luona Matikka huomasi, että tv-ruudulla näkyi jotain kiinnostavaa: pleikkarin jalkapallopeli.
– Kun olin leikannut taas tarpeeksi nurmikkoa, niin sain sen pelin. Oli tietysti päästävä oman suosikkipelaajan kanssa tekemään maaleja. Siitä se lähti: Olin Raúl, hän hymyilee.

Isä oli vienyt Henriä Lukon jääkiekkomatseihin pienestä pitäen. Lukko on Matikalle edelleen henkireikä, sydämen asia. Rakkaus jääkiekkoon siirtyi myös peliruudulle.
– Jääkiekkopelissä joukkueen piti aina olla Lukko. Pelasin Toni Koivistona, joka pelaa Lukossa vieläkin, 14:ttä kauttaan. Se vaihe on kestänyt on/off ihan viime vuosiin saakka.

Pelaaminen on Matikalle edelleen mukavaa ajanviettoa silloin kun tekee muutenkin mieli olla sisällä.  Kesällä urheilu ulkona kiinnostaa yleensä enemmän.
Lapsena pelaaminen oli jännittävää, aikuisten asettamissa rajoissa tapahtuvaa leikkiä, mutta teini-ikäisenä se sai uusia merkityksiä: Siitä tuli tapa harjoitella itsenäistymistä. Pelaamisesta tuli tapa ottaa omaa, yksityistä aikaa, ja sulkea korvat ympäristön vaatimuksilta, jotka käskivät vaikka imuroimaan.
– Noin 16-vuotiaana ymmärsin, että pelissä voi hallita joukkueita. Real Madrid oli lempijoukkue, mutta kun muissa joukkueissa oli hyviä pelaajia, niitä pääsi vaihtelemaan. Tarkoituksena oli rakentaa jalkapalloon ylivoimainen joukkue: 11 niin hyvää pelaajaa kentälle kuin ikinä mahdollista. Ne oli nättei.

Kavereiden kanssa pelattiin muilla kokoonpanoilla. Unelmajoukkueen kasaaminen ja hallinnointi oli hänen oma juttunsa. 
– Niitä on kyl miätitty ehtoste.

Kun täysi-ikäisyys alkoi lähestyä, pelit muuttuivat jälleen. Taas oli nurmikkoa höylätty, koska hän sai lahjaksi pleikkari kolmosen, jolla pystyi  pelaamaan netissä kavereiden kanssa.
– 18-vuotiaana minäkin innostuin sotapeleistä verkossa. Minä olin kotona, sinä olit kotona ja tuo oli kotona, mutta samaa peliä pelattiin. Muistan, että kysyin, että otetaanko muutama rundi koulun tai treenien jälkeen. Silloin alkoi tulla se, että pelin ohessa höpöteltiin muutakin: mitä tuli läksyksi, mihin aikaan ne treenit olikaan huomenna, mennäänkö vähän ilolientä nauttimaan, hän kuvailee.

Matikka ei ole harrastanut pelaamista tuntemattomien kanssa, vaan kaverit pelissä ovat kavereita muutenkin.
– Pelissä olen tutustunut kaverien kavereihin, ja monista heistä on tullut omiakin ystäviä, kun on myöhemmin nähty livenä. Tällainen pelaaminen on jopa vahvistunut. Kun kaveriporukka on hajaantunut ja asutaan erillään, kyllä se on suht helppo tapa vaihtaa kuulumisia, hän hymyilee.

Voittaminen: Se on sama mitä tehdään elämässä, aina pitää voittaa


Tällä hetkellä Matikan ja hänen kaveripiirinsä peli on yksi maaliman suosituimmista sotapeleistä Call of Duty: Warzone, jossa käydään kaupunkisotaa muita joukkueita vastaan.
– Oma hahmo on miespuolinen jenkkisotilas täysissä varusteissa, mutta olen kyllä ollut nainenkin. Itselläni naishahmon käyttö jäi, koska sillä oli ärsyttävä ääni. Vaihdoin mieheen, mutta todennäköisesti sekin alkaa jossain kohdin tympimään, ja vaihdan takaisin naiseen, hän kertoo.
Pelissä tarkoitus on olla viimeinen pelaaja tai joukkue hengissä.
– Voittaminen: Se on sama mitä tehdään elämässä, aina pitää voittaa, Matikka tiivistää.
Hän sanoo, että pelissä hyvää pelaajaa ei välttämättä ehdi edes havaita, koska ennen sitä tulee jo ammutuksi pois pelistä. Hyvän pelaajan ominaisuudet ovat samat kuin vaikka jääkiekoissa: ei ryntäile suin päin, on rauhallinen ja osaa lukea peliä.
– Kavereiden kanssa kun pelataan, meistä ei tosi hyviä ole yksikään. Ollaan kuitenkin suosittuja vastustajia. Olen tosi hyvä taustalla heittämään jerryä, eli vitsiä!

Matikka tiedostaa, että pelaamisessa on varjopuolensa. Siihen voi jäädä koukkuun, jos ei pidä varaansa. 
– On minullakin joskus mennyt vaikka kahdeksankin tuntia. On vaikka sovittu kavereiden kanssa, että kaikki pysyvät kotona, eikä mennäkään baariin. Ostetaan vaikka kotiin sitä kaljaa. 
Hän sanoo, että lähipiirissä ei ole ihmisiä, joilla pelaaminen olisi mennyt niin yli, että siitä olisi tullut riippuvaiseksi.
– Tiedän, että niinkin on jossain käynyt, että haetaan saikkua pelaamiseen, ja kaikki muu on jäänyt, ihmissuhteita myöten, hän sanoo.

Matikka vilkaisee ranteessaan olevaa Apple-kelloa. Hän saa siihen WhatsApp -viestit. Kellon hän hankki paitsi siksi, että se on hieno, lähinnä maantiepyöräilyä ja kuntosalitreenin sykkeen tarkkailua varten.  

Matikka miettii, että digitaalisuus on oleellisessa osassa parikymppisen elämää. Hän seuraa urheilua päivittäin Instagramissa, pitää yhteyttä ystäviinsä Snapchatissa ja on suuri Esko Seppäsen urheiluaiheisten podcastien fani. Niitä hän kuuntelee työmatkoilla ja pyöräillessään. Ruokaostoksetkin hän tekee napit korvissa urheiluanalyysejä kuunnellen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että hän olisi medioiden suhteen kaikkiruokainen.
– Olen sellainen, joka herkästi ottaa muiden huolia kantaakseen. Siksi olen tehnyt päätöksen, että en lue esimerkiksi iltapäivälehdistä muuta kuin urheilua, koska siellä ei ole yhtään positiivista uutista. Minun ei tarvitse niillä päivääni pilata.

Klikkiotsikointi myös kalvaa. Tyttöystävä on kovin valveilla maailman tapahtumista, kuulen niistä sitten häneltä.  
Hän miettii, että kai sitä voisi ilman digitaalisuuttakin elää, koska kaikkeenhan voi tottua. Mutta hän ei näe, miksi niin pitäisi tehdä: digitaalisuus kun kuitenkin helpottaa elämää. 
– Koen, että sosiaalinen kanssakäyminen on vain muuttunut. Ystävät ovat hajaantuneet töiden ja opintojen mukana ympäri Suomen ja ulkomaillekin. Onhan käytössä FaceTimet ja voi soitella niin paljon kuin haluaa.
Hän myöntää, että vanhemmat sukupolvet tuntuvat vierastavan asiaa.
– Koen kyllä, että pelaamista paheksutaan, hän sanoo.
Lopulta kuitenkin voi olla mielekkäämpää miettiä asioita, jotka yhdistävät eri sukupolvia. Eikä se ole edes vaikeaa.
– Kuulostaa hullulta, että tehdas voisi antaa ihmiselle paljon, mutta kun olen noin neljä vuotta ollut siellä töissä, niin olen saanut elinikäisiä ystäviä, useimmat minua vanhempia.

Teksti Mari Schildt
Kuvat Vesa-Matti Väärä

Ovatko tietosi ajan tasalla?

Yhteystietojasi voit muuttaa ja tarkistaa eAsioinnissa.

Ovatko yhteystietosi ajan tasalla? Onko sähköpostiosoitteesi se, mitä käytät usein? Esimerkiksi suomi24.fi-päätteisiin  viestimme eivät aina ole päässeet perille saakka. 

eAsiointi