Aikaa kalastukselle

pe kesäk. 26 06:58:00 2020

Elin lapsuuteni Lohikoskella työläisperheessä, oli paljon kavereita ja isät Kankaan tehtaalla töissä. Viereiseen Tuomiojärveen istutettiin kirjolohta. Pappa uisteli niitä, mutta ei ottanut mua veneeseen, kun en osannut kuusvuotiaana vielä uida. Ongin sitten rannalta.

Kerran pyöräilin leirintäkeskuksen puulaiturille ja sain hirmuisen tärpin. Onki melkein katkesi, mutta lopulta sain kalan rantaan. Vanhat ukot tulivat ihmettelemään. Enhän minä tiennyt mikä lahna se on, mutta ne sanovat että lohi! Yksi ukko suolisti sen ja antoi muovikassin. Minä solmin kassin tangolle ja poljin kotiin. Muistan ikuisesti isän ja äitin ilmeet, kun he näkivät saaliin ja minua ihailivat.

Sitä tunnetta kannan mukanani edelleen. Minulla on perhe, työ ja kalastus; 6- ja 10-vuotiaat pojat ja omapäinen puoliso, joka pitää meillä perhepäiväkotia ja käy illat johtamassa kuoroa.

Meidät hitsattiin yhteen kauan sitten, kun hän sai keskenmenoja ja epätoivoa. Siinä jäivät opinnotkin kesken, mutta me selvittiin.

Niin, musta tällaisista asioista saa puhua. Onko kaikki hyvin – sellaseen pitää saada vastata, että ei ole. Ihminen vieressä pitää ottaa vakavasti, oli se sitten oma lapsi tai työkaveri.

Minä otan kaiken vakavasti, varsinkin kalastuksen. Mulla on sille paljon aikaa, koska haluan niin.

Kerran jätin lähtemättä pilkille, kun tuuli 16 metriä sekunnissa. Oli raskas työnkierto, kone mylläs, työ paskaa, ja kaiveli, ettei edes kalalle pääse. Niin lähdin kuitenkin.

Tuuli puhalsi jäälle lumesta virran. Mä taistelin tietäni sitä vastaan, ja olin tajuttoman onnellinen siitä, että elän. Täällä pääsee kuitenkin niin pirun helpolla, että joka taistelusta pitäis oikeastaan kiittää. Joka asiasta.

Arkena elämä on lasten kanssa olemista. Pyrin nykyään siihen, että olisin läsnä heille. Ennen olin että joo joo, selvä, mutta nykyään istun alas ja pyydän kertomaan lisää, vaikka työt keskeytyy. Joo, mä kuuntelen nyt.

Muutuin tässä suhteessa, kun kroppa alkoi reistaamaan tosi pelottavalla tavalla. Syytä etsittiin, mutta sitä ei löytynyt. Jäin leijuvaan tilaan, epävarmuuteen. Aloin miettiä, miksi ylipäätään olen olemassa, jos en ole läsnä omassa elämässäni.

Elämä on pieniä tärkeitä hetkiä joka päivä. Tarkoitus on se, ettei hukkaa niitä.

Teksti Ilkka Palmu
Kuva Jaakko Heikkilä